KORSON KOKOOMUKSEN HISTORIIKKI

Korson Kokoomuksen 50-vuotisjuhla Lumosalissa 17.9.2006

Tapani Mäkinen mielellään kuvailee Korsoa maanpäälliseksi paratiisiksi. 

Historian kirjoittajalle on erityisen haasteellinen tehtävä pyrkiä osoittamaan, että näin todella on  ja että Korson kokoomus on voimakkaasti vaikuttanut sen syntyyn. Vaikeusastetta lisää vielä se, että tähän on aikaa vajaa varttitunti.

Mutta selvittihän Stephen Hawking  ajan lyhyen historian parilla sadalla sivulla, joten eiköhän suhde ole aika oikea.

Korson kokoomuksen toimintaa tarkasteltaessa ei sentään tarvitse lähteä liikkeelle lähes 700 vuoden takaa, kuten koko Vantaan kohdalla, mutta ehkä kuitenkin kymmenen vuotta kauempaa kuin nyt puolivuosisataansa juhlivan yhdistyksen perustamisvuosi -  ja hieman haetaan vauhtia edellisiltäkin vuosikymmeniltä.

Vuosi 1946 oli nimittäin todellinen muutosten vuosi. Sodasta toipuvan maan pääkaupunki veti väkeä ja pääkaupunkiseudun rajoja muotoiltiin uusiksi. Näin myös Helsingin maalaiskunta menetti väkirikkaimmat taajamansa Helsingille.

Tosinhan alueliitoksiin johtanut kehitys juontaa juurensa jo 1800-luvun lopulle, jolloin asutus vuonna 1862 liikenteelle avatun Helsinki-Hämeenlinna – rautatien varteen alkoi tiivistyä. Ensiksi taajamia syntyi Helsingin tuntumaan, mutta vähitellen asutus levisi pohjoisemmaksi saavuttaen Malmin, Tapanilan, Puistolan, Tikkurilan, Rekolan ja Korson.

Taajamat poikkesivat paitsi rakentamistavaltaan myös elinkeinorakenteeltaan Helsingin maalaiskunnan perinteisestä ilmeestä. Uudet asukkaat olivat monesti maaseudulta muuttaneita. Maanviljelijäväestö alkoi jäädä vähemmistöön. Samoin kävi ruotsin kielelle.

Mutta jo viime vuosisadan alkuvuosikymmenillä, samaan aikaan, kun maalaiskunnan eteläosissa aloiteltiin Helsingin ja naapurikuntien rajojen selvittelyä, oli maalaiskunnan pohjoiskulmille muotoutunut ongelmia Korson alueesta.

Kun Korson rautatieasema oli perustettu 1880 –luvun lopulla, tuskin kukaan oli kiinnittänyt huomiota siihen, että asema-alue sattui kahden pitäjän, Tuusulan ja Helsingin maalaiskunnan rajalle. Aseman pystyttämisen sanelivat liikenteelliset seikat. Junavuorojen lisääntyessä oli yksiraiteiselle radalle rakennettava lisää ohituspaikkoja. Tikkurilan ja Keravan välillä paikka lankesi puolivälissä sijainneen Korson kohdalle. Aseman ympäristö oli silloin vielä täyttä erämaata. Paikallinen asutus rajoittui muutamaan mökkiin eikä pitäjän raja aiheuttanut hankaluuksia.

Rautatie joka tapauksessa sysäsi Korson kehitystä huimasti eteenpäin. Väkiluku alkoi kasvaa voimakkaasti ja kun Tuusulan kunta rakensi omalle puolelleen kansakoulun, saivat rajan toisella puolella olevat havaita olevansa ainakin tässä suhteessa huonommassa asemassa.

Tilanne riistäytyi hallinnasta vuoden 1924 alussa, kun Keravan kauppala irtaantui Tuusulasta. Paikalla oli siis nyt kolme isäntää.

Alueet rautatieaseman eteläpuolella kuuluivat Helsingin maalaiskuntaan, pohjoispuoliset alueet taas Tuusulaan ja Keravaan. Asema-alue kuului suurimmaksi osaksi Keravan kauppalaan.

Tilanne johti lukuisiin hankaluuksiin ja hakauksiin. Maalaiskunnan asukkaat valittivat, etteivät heidän lapsensa saaneet käydä  koulua Keravan puolelle siirtyneessä Korson koulussa, vaikka tuusulalaiset olivat saaneet luvan. Koulua oli käytävä kaukana Rekolassa.

Jukka Hako on kuvannut maalaiskunnan puoleisten korsolaisten tunteita osuvasti:- elämä  oli yhtä reissaamista. Äänestämässä oli käytävä kirkonkylässä tai Tikkurilassa, verot kannettiin Malmille ja muut veroasiat hoidettiin Rekolassa. Sähkövalo saatiin Tuusulasta, lääkäriin oli mentävä Keravalle ja tiet oli hoidettava ilman kunnan tukea… Helsingin maalaiskunta ei ollut tähän alueeseen kiinnittänyt huomiota kuin sen verran, että on Korson parhaan ymmärryksensä mukaan verottanut.

Ongelmaan ryhdyttiin hakemaan ratkaisua omin voimin. Maaliskuun 13. päivänä vuonna 1924 kokoontui 13 miestä Korson Salkolaan osuuskassan huoneistoon. Kokouksen aiheena oli kunnallinen aluejako Korsossa. Kokouksessa päätettiin esittää valtioneuvostolle, että Korson aseman eteläpuolelta  siirrettäisiin kolmionmuotoinen, noin 60 hehtaarin suuruinen  alue Helsingin maalaiskunnasta Tuusulan kuntaan. Anomus, joka olivat allekirjoittaneet varastonhoitaja Alfred Laakso, reservinvänrikki Risto Sampola ja agronomi Yrjö Collan, jätettiin seuraavana päivänä.

Helsingin maalaiskunta ilmoitti lausunnossaan – 16.6.1932 – ettei se vastusta ehdotusta. Sen sijaan Tuusula pelkäsi lisärasitusta ja huomautti, että anomuksen tekoon on johtanut Tuusulan maalaiskuntaa pienempi veroäyri. Samalla Tuusula oli työntämässä aluetta Keravalle.

Asiaa setvimään asetettiin selvitysmieheksi Tuusulan piirin nimismies Paavo Tähtinen vuonna 1935. Vuodet kuitenkin vierivät ja Tähtisen ensimmäinen luonnos valmistui vasta 1945. Siinä kuitenkin esitettiin radikaali ajatus, että Korson alueesta voitaisiin perustaa oma itsenäinen kunta, johon liitettäisiin vielä Rekolan alue maalaiskunnasta.  

Tuusulassa ja Keravalla asiaa asetuttiin kannattamaan, mutta maalaiskunnan puolella pidettiin parhaana ratkaisuna liittää Tuusulan ja Keravan puoleiset alueet Helsingin maalaiskuntaan.

Itsenäisen Korson kunnan perustaminen oli esillä maalaiskunnan valtuustossa maaliskuussa 1950. Itsenäinen kunta ei kuitenkaan kelvannut valtuutetuille, mutta alueiden liittämisestä maalaiskuntaan äänestettiin. 18 valtuutettua kannatti liitosta, seitsemän oli vastaan ja neljä äänesti tyhjää.

Valtioneuvosto oli valmis tekemään päätöksen 15.5.1953 – asiahan oli ollut pöydällä pitkään ja päätös tehtiin äänestäen. Lopputulos oli kuitenkin se, että Helsingin maalaiskuntaan liitettiin Tuusulan kunnan Hyrylän kylästä ja Keravan kauppalan Ali-Keravan kylästä Korson alueeseen kuuluvat osat. Maalaiskunnan väkimäärä kasvoi vuoden 1954 alusta yli 3000 hengellä.

Päätös oli siis kompromissi eikä vastannut kaikkien asukkaiden toivomuksia. Entinen kunnanjohtaja Lauri Korpinen joka tapauksessa näki liitoksessa paljon myönteistä. Korso sai nopeasti kolme uutta koulurakennusta, osa taajamasta sai kaipaamansa rakennuskaavan ja lisäksi korsolaisten ääni kuului kunnan valtuustossa entistä paremmin.

Vuosien 1953 ja –56 vaaleissa Korsosta valittiin suunnilleen neljännes valtuutetuista. Poliittisesti liitos hyödytti eniten vasemmistoa – samalla punaisen Korson maine kasvoi – ja porvarillisten puolueiden keskuudessa suomenkielisiä ryhmiä.  

Seuraavat kunnalliset merkkipaalut Vantaan osalta ajoittuvat oikeastaan vasta 70-luvulle, kun ensin Suomen suurimmasta maalaiskunnasta tuli Suomen suurin kauppala vuoden 1972 alusta ja kahta vuotta myöhemmin kaupunki.

Muutos oli varmasti perusteltu, sillä olihan se aika erikoinen tilanne, että esimerkiksi vuonna 1970, kun maalaiskunnan asukasmäärä oli ylittänyt 72 000 asukkaan rajan, tienasi maalaiskunnan asukkaista vain 603 henkeä leipänsä perinteisissä maaseutuelinkeinoissa. Alueellisesta hajanaisuudestaan huolimatta paikkakunta oli jo kauan ollut lähempänä kauppalaa tai kaupunkia kuin maalaiskuntaa.

Ja kasvuvauhti sen kun kiihtyi. Hieman ehkä kyseenalaiseksi tunnustukseksi tästä – monien kunnallishenkilöidenkin arvion mukaan jopa liiallisesta  kasvusta Kaupunkiliitto lahjoitti erään rakennuksen vihkiäisten yhteydessä vuonna 1975 Vantaalle pokaalin ensimmäisenä palkintona kilpailussa, jossa kisailtiin Suomen nopeimmin kasvavan kaupungin tittelistä.

Pienenä takautumana näihin merkittäviin kuntamuodon muutosjuhlallisuuksiin liittyen, voinee haikeana kysellä, mahtaako jossain olla vielä tallessa niiden Elannon Einestehtaalla valmistettujen Vantaan nakkien resepti, joita tarjoiltiin kuntalaisille vuoden viimeisen päivän iltana vuonna 1971?

Vantaan voimakas kehitys ja kuntamuodon muutokset loivat myös sen kehyksen, jota vasten poliittisen kentän muutoksia ja –toimintaa on tarkasteltava.

40-luvun lopulla ja 50-luvun alussa vasemmistosuuntaus vahvistui entisestään kunnallisvaaleissa. Mielenkiintoinen ilmiö oli sekin, että maalaiskunnan johto oli pyrkinyt suojelemaan kunnan perinteistä ruotsinkielistä maaseutuidentiteettiä ja oli valmis luopumaan pitäjän reuna-alueista sitä mukaa, kun niiden luonne muuttui vieraaksi näille tavoitteille. Sama hylkimisreaktiohan kohdistui myös Korsoon.

Kokoomus saavutti jalansijaa Vantaan sodan jälkeisessä kunnallispolitiikassa varsin verkkaisesti. Vasta vuosina 1950 – 53, kun kunnanhallituksen jäsenmäärä nostettiin ensin kahdeksaan ja myöhemmin yhdeksään kelpuutettiin myös yksi kokoomuslainen mukaan.

Tosin korsolaisuus oli kunnallislautakunnassa ja myöhemmin kunnanhallituksessa esillä, sillä puheenjohtajan nuijaa heilutti kuusi vuotta korsolainen liikkeenhoitaja ja kansandemokraatti Gösta Häkkinen.

Oikeiston suomalainen ryhmä odotti tilaisuutta iskeä takaisin. 

Tällainen tilaisuus koitti vihdoin vuoden 1953 ennen näkemättömän repivissä kunnallisvaaleissa. Edellisenä vuonna maalaiskunnan talouden hoito oli mennyt pahasti sekaisin ja tileissä havaittiin suuria puutteita ja oikeussaleihin asti johtaneita väärinkäytöksiä.

Vuoden 1953 tilisotkut olivat vain yksi joskin hyvin näkyvä ase ja teema kokoomuksen käsissä. Se hyökkäsi laajalla rintamalla ja etenkin lehdistössä sitä ”ruotsalais-sos.demojen unioonia vastaan, jonka voimien keskityksen seurauksena suomalaisen oikeiston edustajat oli syrjäytetty kunnan johtopaikoilta, lautakuntien jäsenyyksiä jaettaessa.

Ajankohta kokoomuksen menettelylle oli hyvin valittu. Ruotsinkielisten poliittinen painoarvo oli tuomittu kevenemään jo siitäkin syystä, että äänestykseen uutena joukkona osallistuvat Korson liitosalueen asukkaat pudottaisivat ruotsalaisen väestönosan osuuden maalaiskunnassa noin neljänneksestä hieman alle viidennekseen.

Vuoden 1953 kohuvaalit olivat siis hyvä esimerkki siitä, miten ”onnekas” poliittinen sattuma – tässä tapauksessa siis kunnan tilisotkut – voi kanavoida kansalaisten oikeutettua tyytymättömyyttä ylimääräisenä kannatuksena  tilannetta siekailematta hyödyntävälle ryhmälle. Kokoomuksen rötösherra-teemaa täydensi maalaiskunnassa kansallishenkinen kampanja maata viljelevää ja omistavaa ruotsinkielistä väestönosaa vastaan. Sillä oli määräänsä nähden suhteettomasti vaikutusta kunnan asioihin ja se oli, näin väitettiin, vasemmiston myötävaikutuksella kyennyt tukemaan ruotsalaisia yrittäjiä suomalaisten veromarkoilla.

Kokoomuksen menestys nosti uusia kasvoja poliittiseen päätöksentekoon. Tuomari Jorma Multanen esimerkiksi kohosi valtuuston varapuheenjohtajaksi vuodeksi 1954 ja Martti Ilveskorpi sai paikan kunnanhallituksessa. Seuraavana vuonna Hemmo Oksa valittiin kunnanhallituksen puheenjohtajaksi.

Kokoomuksen kasvavasta kannatuksesta huolimatta valtuuston muuttuminen vasemmistoenemmistöiseksi vuoden 1945 vaaleissa osoittautui pysyväksi ilmiöksi, sillä vasemmiston valta jatkui kunnassa yhtäjaksoisesti aina vuoteen 1984 asti. Vallankäyttö ei kuitenkaan koskaan jakautunut suoraviivaisesti vasemmisto –oikeisto linjauksen mukaisesti. Useammin kuin kerran sosialidemokraatit löysivät oikeiston puolelta enemmän vastakaikua kuin kansandemokraattien keskuudesta. Ja 1960 –luvun alkuvuosista alkaen demarien ja kokoomukse tiet yhtyivät entistä useammin ja vuodesta 1968 näiden puolueiden harteille alkoi kasaantua entistä enemmän vastuuta päätösten valmisteluissa ja itse päätöksenteossa.

Valta hajanaisessa kunnassa keskittyi vähitellen yhä selvemmin Tikkurilaan – ja pysvästi  viimeistään siinä vaiheessa, kun kunnanvaltuusto 5.11.1953 tehdyllä päätöksellä hankki tontin uudelle kunnantalolle Artur ja Emmy Markelinin omistamista Hertaksen tilan maista Saha- ja Asematien kulmauksesta 300 markan neliömetrihinnalla.

Samanaikaisesti oppositiohenki tikkurilalaisten ylivaltaa vastaan kyti voimakkaana eri puolilla kuntaa. 

Esimerkiksi Tikkurilan kokoomus oli puolueen vanhin ja suurin perusjärjestö Vantaalla. Kansallisseura perustettiin 6. toukokuuta 1948 Tikkurilan postitalossa. Kokouspaikan valinta selittyi paljolti sillä, että postinhoitaja Hilma Jästerbergillä, ”postineiti Hilmalla”, oli kantava rooli seuran toiminnassa.

Tikkurilan kokoomuksesta ovat saaneet alkunsa monet perusjärjestöt ja samalla ovat monet henkilöt sen piiristä siirtyneet työskentelemään uusiin yhdistyksiin. Tikkurilan kokoomuksen jälkisatoa ovat mm. Korsoon, Vantaankoskelle, Rekolaan ja Hakunilaan perustetut kansallisseurat. Myös kokoomuksen Helsingin maalaiskunnan aluejärjestön perustamiskokous 28.5.1969 pidettiin Tikkurilassa.

Tikkurilalaisen Otto Vallen toimiessa Tikkurilan kokoomuksen puheenjohtajana oli seuran sihteerinä maisteri Martti Ilveskorpi. Heidän toimintavuotenaan 1956 perustettiin maalaiskuntaan toinen kansallisseura, Korson kansallisseura.

Syksyllä perustettu seura ei ehtinyt ensimmäisenä toimintavuotenaan tehdä merkittävää jälkeä, sillä kun ensimmäinen vuosikokous pidettiin 25.helmikuuta 1957 Korson Teollisuuskerhon huoneistossa todettiin pöytäkirjaan, että yhdistys oli toiminut vasta viime syksystä alkaen, joten mitään kertomusta ei esitetty, eikä mitään tilitapahtumia ollut, joten tilinkertomustakaan ei esitetty.

Puheenjohtajaksi valittiin insinööri E. Riila ja johtokunnan muiksi jäseniksi Niilo Nordfors, Sulo Nortimo, Tapani Koskikallio, Harry Hallaneva, Ilmari Nissinen, Jorma Multanen ja Seppo Laakso.

Läsnä kokouksessa oli 14 jäsentä ja pöytäkirjan  tarkastajaksi ja varatilintarkastajaksi oli noussut muuan johtaja K. Kammonen     

Jorma Multanen on muistellut kansallisseuran perustamisen syitä ja alkuaikojen toiminnan hankaluuksia:- aikaisemmin kävimme Keravan kansallisseuran kokouksissa hengittämässä isänmaallista happea, mutta kun kaikista korsolaisista tuli pitäjäläisiä eli maalaiskuntalaisia, päätettiin perustaa Korson kansallisseura.- Mikään ei tahtonut luistaa, väkeä oli vaikea saada paikalle. Kerrankin kirjoitin 50 kokouskutsua, tilasin kansanedustajan pitämään poliittista tilannekatsausta, kahvit ja pulla höyrysivät ja tuoksuivat. Meitä oli kansanedustajan lisäksi läsnä kuusi. Kutsut olivat edelleen sihteerin salkussa. Pyysin mokausta anteeksi vieraaltamme, mutta hän lohdutti, että tällaista sattuu muuallakin.

Sihteereiden edesottamuksia muisteli Raimo Salminvuokin. Hänen mukaansa tapahtui joskus, että kun tuli puolueen piiriveron maksun aika, havaittiin, ettei sihteeri ollutkaan lähettänyt jäsenmaksukortteja ja johtokunta kaivoi kiltisti kuvettaan ja maksoi piiriveron. 

Muuten nykyisenkin puheenjohtajan suremaan jäsenkatoon saattaisi löytyä apuna konsteista, joita pöytäkirjojen mukaan käytettiin jo 50 vuotta sitten ravintolakokouksessa:- päätettiin, että nimeä ruoantilauslistalla pidetään jäseneksi- ilmoittautumisena niiden osalta, jotka eivät vielä ole jäseniä.

Liberaalien heikentyessä kokoomus siis kohensi asemiaan porvarillisten valtuustoryhmien ytimenä. Se ammensi voimaa myös laajempien poliittisten suhdanteiden ja kansakunnan väestösuhteiden sekä tulonmuodostuksen muutoksista. 

Puolueen vahvistuva asema avasi tietä myös vahvoille yksilöille ja vaikuttajille. Tässä yhteydessä nousee Vantaalla ja Korsossa esille erityisesti Kauko Kammosen nimi.

Kokoomushan esiintyy mielellään hallinnollisen asiantuntemuksen ja ammattimaisen otteen esitaistelijana. Ja enemmän kuin mikään muu puolue, se on kulkenut yrittäjyyden ja elinkeinoelämän tukemisen asialla.

Tätä taustaa vasten sekä kunnallispoliittisena -  että taloudellisenakin vaikuttajana Kauko Kammosta on luonnehdittu aidoksi ”homo politicukseksi” ja ”homo economicukseksi”, jossa hänen toimintansa eri puolia on vaikea erottaa.

Kun Kauko Kammonen oli nimitetty vuonna 1954 Korson Rautavalu Oy:n toimitusjohtajaksi, hän alkoi pitää tiivistä yhteyttä muihin korsolaisiin talous- ja poliittisen elämän päättäjiin. Alussa hänen vaikutuskanavanaan oli usein Korson teollisuuskerho ja myöhemmin erityisesti kauppakamari, jonka Helsingin maalaiskunnan paikallisvaliokunnan perustajiin hän kuuluin ja toimi jatkossa sen varapuheenjohtajana ja puheenjohtajana. Kauppakamarissa – myöhemmin siis Vantaan kauppakamarissa – hän oli aitiopaikalla seuraamassa kotikuntansa ja jatkossa kaupunkinsa yrittäjien elämää ja asemaa ja sieltä käsin hän myös pyrki vaikuttamaan voimakkaasti poliittisiin päättäjiin ja virkamiehiin koko kauppakamariosaston painoarvo tukenaan.

Mutta eihän työ yritysjohtajana ja yrittäjäjärjestöissä riittänyt energiselle miehelle, oli päästävä mukaan myös kunnallispolitiikkaan. Kammonen vaikuttikin parikymmentä vuotta  niin valtuustossa kuin kauppalan- ja kaupunginhallituksissa. Myös muissa luottamuselimissä hän istui tuhka tiheään ja erityisesti  teollistamislautakunnan, myöhemmin elinkeinolautakunnan hän koki itselleen läheiseksi.

Teollisuuspolitiikan lisäksi Kauko Kammonen harrasti erityisesti liikenne- ja energia-asioita. Talousneuvos Kauko Kammosen ansioluettelosta pelkästään kunnallisissa luottamustehtävissä niin kotikunnassa kuin sen edustajana eri puolilla saisi näyttävän listan ja Vantaalla hämmästeltiinkin usein, miten yhden miehen aika voi riittää tähän kaikkeen ja vielä perhe-elämään ja vapaa-ajan kuoroharrastukseenkin. Kammonen tuntui vaikuttavan kaikkialla ja olihan hänellä Keski-Uusimaa Oy:n yhtenä omistajana osuus Helsingin Seutu-lehteenkin.

Kauko Kammonen oli siis epäilemättä yksi Vantaan vahvoista miehistä. Monet ihailivat hänen laajaa asiantuntemustaan ja kykyään vetää lankoja yhteen sekä tehokasta johtamistapaansa, jonka mukaisesti luottamuselimissä vältyttiin turhilta jaarituksilta.

Toisaalta häntä kritisoitiin kulissien takaisesta sukkuloinnista ja turhien mutkien suoristamisesta, kun päätökset tuotiin pöydälle valmiiksi pureksittuina.

Aikalaiset muistelevatkin, että eri poliittisten ryhmien nokkamiehet tapasivat usein ennen kokouksia Kammosen luona ja kokouspaikalle mentiin yhteisellä kyydillä, jonka aikana Kammonen saattoi vielä leikillisesti uhata, että jos sopimukset eivät pidä niin loppumatka sopii kävellä.

Ja onhan tästä poliittisesta sopupelistä muistona harvinainen maamerkkikin, eli neljä vesitornia Korsossa, jotka kansan suussa ovat saaneet nimetkin: Kauko, Elisabeth, Kalevi ja Johannes.    

Kauko Kammosen varhaisen poismenon – vain 57-  vuotiaana, vuonna 1983 – jälkeen kokoomuksen vahvan miehen ja vaikuttajan aseman perinyt kauppaneuvos Raimo Salminvuo on muistellut elävästi Kammosen tapaa viedä asioita joutuisasti eteenpäin: - sopinee tähänkin tilaisuuteen, sen loppua ajatellen- Kauko Kammonen avasi elinkeinolautakunnan puheenjohtajan ominaisuudessa elinkeinopäivät 70-luvun lopulla todeten, että pannaanpas näiden virallisten kokousasioiden käsittelyyn vauhtia,  jotta päästäisiin varsinaiseen asiaan eli cocktailtarjoiluun. 

Sitten vastaus siihen paratiisiin.

Vantaan historiassa sama asia on esitetty varsin tyylikkäästi. Jos Vantaa- sanan sijaan laitettaisiin Korso, vastaisi kuvaus hyvin tätä paikkakuntaa ja sen kehitystä:- Vantaa ei aina ole ollut toiveiden kultamaa ja vaurauden sampo. Mahdollisuuksien maa se on kuitenkin ollut. Sieltä on löytynyt asunto, jonka asumismukavuuksista etäämpää saapuneet muuttajat olivat harvoin päässeet osallisiksi. Elämisen edellytykset maaseudulla menettäneille, yhteiskunnan rakennemuutoksen kolhimille ihmisille Vantaa tarjosi uuden mahdollisuuden, tilaisuuden työhön ja parempaan toimeentuloon pääkaupunkiseudulla. Ilman Vantaata Ruotsiin matkanneiden joukko olisi epäilemättä ollut suurempi.

Ansiotulojen tilastoissa Vantaa kipusi kuntavertailussa aivan kärjen tuntumaan 1970 –luvulla. Väestönkasvun aiheuttamista paineista huolimatta Vantaalla on onnistuttu luomaan hyvät perusrakenteet ja esimerkiksi sosiaali - ja terveydenhuollon sekä koulutuksen alueilla se on kulkenut edelläkävijöiden joukossa.

Korsolaisten yhtenäisyys ja omatoimisuus muuten näkyy hyvin juuri kouluasioissa. Kun oppikoulun saaminen paikkakunnalle ei muuten oikein edennyt, perustettiin oma kannatusyhdistys ja perusrahat kouluun hankittiin  osakemerkinnällä. Koulu viettääkin 50-vuotisjuhliaan ensi vuonna ja sen kunniaksi voidaan siteerata Jorma Multasen runoilua vuodelta 1987:- Tää korso silloin oli laitapuolta, josta kunta liiemmälti kantanut ei huolta..- Mutta sille mahtaneet ei ees kunnan pamput, kun korsolaiset sytytimme opinsaunan lamput.

Vantaaseen siis myös Korsoon sopii harvinaisen hyvin vanha ja jo käytössä kulunut kielikuva: sulatusuuni.

Kaukana ei liene sekään päivä, jolloin kulttuurintutkijat ryhtyvät vakavalla naamalla puhumaan paljasjalkaisista vantaalaisista ja heidän perinteistään.

Antti Kyynäräinen